Opettajuus putkessako
Oman opettajaidentiteettini kuvauksessa lainaan heti aluksi Järvisen tutkimusta. ”Ammatillinen kehitys on nähtävä nykyään elinikäisenä oppimisprosessina tai erilaisia syklejä sisältävänä dynaamisena prosessina eikä vaiheiden ja sosiaalisten roolien kronologisena ketjuna”
On kuin lukisi omaa elämänkertaa elinikäisestä oppimisprosessista. Aiemmassa kirjoituksessani ”Mitä on tehty ja mistä on tultu” jo hieman sivusinkin omaa tämän hetkistä opettajuuttani omien ammatillisten tarpeiden pohjalta.
Tänä hektisenä aikana mikään ei tunnu olevan pysyvää eikä kronologisen jatkuvaa. Myös opettajuus, varsinkin verkko-opettajuus, muuttuu koko ajan ja on varsinaisen murroksen keskellä. Omaan opettajuuteeni kuvaan sopii oikein hyvin Järvisen mainitsema kuvaus ryhmästä, jota kutsuttiin ”orientoitunut reflektioryhmä”. Oman työn jatkuva reflektointi on välttämätöntä ajan tasalla pysymiseksi. Mutkat toki voidaan oikaista tarvittaessa, kun täydelliseen lopputulokseen ei kuitenkaan päästä koskaan. Täydellisyyden tavoite karkaa aina vain pidemmälle mitä lähemmäs sitä luulee päässeensä.
Hyvän työyhteisön tuki ja yhteinen reflektointi on yksi parhaista anneista, mitä tämänhetkisessä opettajuuden kehittymisessä voi toivoa. Tätä tukea on myös runsain mitoin tarjolla nykyisissä työtehtävissä. Koska ”opettajanpöydän” toisella puolella on aikuisia oppijoita, on suora palaute rehellistä ja välillä aika armotontakin. Oppijoiden aito kiinnostus asiaan kuitenkin vie asiaa eteenpäin. Oma nöyrä asenne kuulijoita kohtaan ja vihjeiden korvan taakse laittaminen kehittävät yhteistä hyvää, tiedon lisäämistä työyhteisössä. Onhan monella oppijalla vuosien tai jopa vuosikymmenten kokemus opetustyöstä, mitä tilaisuutta ”märkäkorvaopettajan” ei kannata hukata.
Hubermanin skemaattinen malli opettajan urasyklin teemoista on minusta hieman liian yksioikoinen. Kuten useissa tutkimuksissakin on kyseenalaistettu tätä putkea, on itsestäni vaikea löytää tällaisesta putkea. Tunnen itseni pikemminkin sammakoksi, joka loikkii sinne tänne teemojen ja vaiheiden putkessa, mutta ei suinkaan päämääräämättömästi.
Kehittyminen opettajana vaatii kuitenkin lisäoppia ja uusia näkökulmia työyhteisön ulkopuolelta. Tässä yksi syy miksi valitsin nykyisen tien kohti parempaa opettajuutta.
August 2nd, 2007 at 11:35
Oman työn jatkuva reflektointi on välttämätöntä ajan tasalla pysymiseksi. Mutkat toki voidaan oikaista tarvittaessa, kun täydelliseen lopputulokseen ei kuitenkaan päästä koskaan.
Minusta tuon asian oivaltaminen on valtavan keskeistä, että jaksaa opettajana! Ilman reflektointia ja jonkinmoista kehittymishalua jää leipiintyneenä hinkkaamaan paikalleen. Toisaalta, jos edellyttä itseötään täydellisyyttä, uuvahtaa helposti kokonaan.
Olen pyöritellyt noita asioita mielessäni, kun olen kesän mittaan kuljeskellut ihailemassa kaiken maailman nettihärpäkkeitä, joiden avulla ihmiset ovat viritelleet upeita sivuja opetukseen. Kauhea mitättömyyden tunne on iskenyt: tuotakaan en osaa tehdä ja voi vitsi, olisi se upeeta, jos tuollaista saisi tuotetuksi sen sijaan, että hinkkaa tätä tekstiä tekstin perään! Siinä tulee helposti ajatelleeksi, kannataako mitään yrittää, kun muut muualla tekee kuitenkin niin paljon premmin.
Sitten olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että riittää, kun tekee sen, mitä oikeesti osaa ja yrittää samalla pysytellä sen verran ajan hermolla, että oppii koko ajan jonkin uuden jutskan (ei siis kaikkia!).
Sammakko-ajatuksesi on hurmaava! Minun sammakkoni ei välttämättä aina loikkiessaan hahmottanut, missä putkessa, mitä päämäärää kohti, tässä ollaan pompimassa. Jälkeenpäin on kuitenkin aika helppo piirrellä reitin ympärille reunoja, nähdä yhteydet ja suunta, vaikka joku loikka aikoinaan olisi tuntunut ihan sivuun johtavalta.