Luento on valitettavasti jaossa Real Player -tiedostona, ja minulla on vaikeuksia sen toistamisesa, joten en voi kuunnella alkuperäistä luentoa ja päätellä sen perusteella, mikä tässä postauksessasi on Uusikylän sanomaa, mikä omaa näkemystäsi. Kirjoitustapaasi kannattaisi kehittää sellaiseen suuntaan, että lukijan olisi helpompi tunnistaa, kenen ajatuksista milloinkin on kysymys.

Kai viittaa kirjoituksessaan koviin arvoihin koulutusjärjestelmän suunnittelussa. Sen asenteen suhteen asiat eivät ole muuttuneet miksikään. Kun katsoo omaa jälkikasvuaan, aistii, että kaikkia arvoja ei nykynuoriso ole nielemässä aivan sellaisenaan. Nuoret eivät välttämättä näe Sailaksen mainostamaa tehokasta työelämään tähtäävää koulutusputkea ainoana autuutena. Monet haluavat suunnitella omaa elämäänsä ihan itse, pohtimatta yhteiskunnan, kansan, tai kansantalouden etuja. Puolensa siinä, tai ehkä pitäisi huolestua.

Olen jo muutamissa yhteyksissä asennoitunut hieman skeptisesti koko ammattikorkeakoulu-uudistukseen. Ainakin toivoisi selvää rajaa tiedekorkeakoulujen suuntaan. Välillä mietityttää, onko näin pienellä valtiolla varaa hajottaa tutkimusta eri tasoille. Keskustelua sekoittaa kaiken lisäksi yliopistoverkoston supistamistarve, jonka Akavan puheenjohtaja nosti äskettäin esille melko raflaavalla tavalla.

Kehittämishankeraportissani yksi iso juttu ainakin kiinteistö- ja rakennusalan ammatillisessa aikuiskoulutuksessa oli tutkintojen rajojen hälveneminen. Monessa skenaariossa edellytetään tutkintorajat ylittävää osaamista. Olisikohan tässä haastetta ammatillisen koulutuksen kehittämiselle tällä vuosituhannella?

Tuosta alusta on jäänyt pois sana tilapäistä ( jälkeen jäämistä). Eli viitataan vaikka siihen, että opiskelija on ollut sairaana ja tarvitsee tukiopetusta kiriäkseen muut kiinni. Erityisoppilaan erityisen tuen tarve on luonteeltaan pitkäkestoisempaa, se on osa häntä ja seuraa mukana läpi opintojen. Jos ihmisellä esimerkiksi on vaikeita visuaalisen hahmottamisen ongelmia, ei ole erityisopetusta istuttaa häntä ensin tavallisilla tunneilla vailla tukea ja sitten päivän päätteeksi tukiopetuksessa.

Erityinen tuki voi olla avustajapalvelua, apuvälineitä, opetus- ja suoritusmenetelmien mukauttamista jne.

” sillä tietokoneen käyttöä ilmeisesti ei sallita kirjoitusvälineenä, ainakaan tenttitilanteessa..”

Jos opiskelijalla on erityisopetuspäätös vaikkapa lukivaikeuden tai hienomotoriikan vaikeuksien vuoksi (esim. cp-vammaan voi liittyä suuria vaikeuksia käsin kirjoittamisessa), tietokoneen käyttö useimmiten varmaan sallitaan, myös koetilanteissa. Mutta annetaanko koulun puolesta kannettava tietokone opiskelijan henkilökohtaiseen käyttöön, onkin jo eri asia. Erityisopiskelijan tulisi saada tarvitsemansa apuvälineet maksutta käyttöönsä. Noissa hankinnoissa voidaan sitten pihistellä, vaikka koulun kiinteään varustukseen kuuluvilla koneilla saisikin kirjoitella.

Jollei teillä ole ollut vaikkapa henkilöstökoulutusta jostain opettajankoulutukseen lähemmin liittyvistä teemoista, josta voisit kirjoittaa tänne, niin voisit katsoa vaikkapa jonkin nettiluennon (löytyy esim. Helsingin yliopiston sivuilta tai Ted Talks -sivulta).

Työvoimapula taitaa olla ihan tosiasia kohtapuoliin, kun nuorimmat opettajat ovat tällä hetkellä 50-vuotiaita. Mistä voisikaan johtua, että viimeisen 20 vuoden aikana on hyvin vähän tullut nuorempaa sukupolvea remmiin. Opettajat, jotka olivat 20 vuotta sitten nuorimpia, ovat sitä yhä edelleen.

Nettiluennon ongelmat tulevat varmaan siitä, että pieni ruutu jaetaan vielä pienempiin osiin. Lavakarisma häviää pelkkää päätä katsellessa. Luentohan voidaan toteuttaa monella tavalla sen mukaan mikä on tärkeintä. Lavasäteily isona kuvana ja opetus vaikka ilman kuvaa äänen ja oheismateriaalin kera. Itse olen saanut seurata useita luentoja, enkä ole ollenkaan kokenut menettäneeni jotain. Aiheen kiinnostavuus pitää koukussa, ei pelkästään ilmaisutaidot. Päinvastainen ilmiö on teatteriesitys, jossa tylsäkin aihe pysyy kiinnostavana hyvien näyttelijöiden voimin. Pitäisikö nettiluennot siirtää ilmaisutaidon opiskelijoiden työharjoitteluksi (ammattinäyttelijät tulevat liian kalliiksi). TV4:n sääennusteen näyttelijät olivat joidenkin mielestä ihan korneja ja uskottavuus kärsi.

MTV-sukupolvelle kamera ei saa pysyä viittä sekuntia enempää yhdessä kuvakulmassa. Tilannetta varmaan auttaisi, jos luento leikeltäisiin musiikkivideoiden tapaan muutaman sekunnin kuvakulmiin. Tämä tosin vaatii useita kameroita ja ohjaajaa, jolla on tieto mitä tuleman pitää. Käytettävyystutkimukselle olisi töitä, kun tarkasteltaisiin mihin katsojan huomio kiinnittyy liveluennossa. Saatua tietoa voitaisiin hyödyntää nettiversion teossa, jotta se säilyisi mielenkiintoisempana.

Muodillisesta pätevyydestä
On tosiaan ihan paikallaan miettiä, mitä virkaa muodollisella opettajankoulutuksella oikein on. Monet muodollisesti pätevät opettajat saattavat olla opettajina kehnompia, kuin vailla muodollista kelpoisuutta olevat. Silti en tuolla perusteella olisi valmis kokonaan heittämään romukoppaan opettajankoulutusta. Vaikea sitä olisi työhönsö motivoitua, jollei voisi uskoa, että tällä jotain vaikuttavuutta on! En halua vähätellä sitä ponnistusta, jonka äärellä te parhaillaan olette. Silti ajattelisin, että nykymuotoinen ammatillinen opettajankoulutus on aika jouhevasti omaan opetustyöhön yhdistettävissä eikä sido läheskään samaan malliin kuin joskus vuosia sitten (kun esim. Hämeenlinnassa vietettiin koko vuosi internaatissa opettajaksi opiskelemassa).

Nettiluennoista
Poikani opiskeli toissa vuonna kytettävyyttä Achenissa Saksassa. Siinä korkeakoulussa (sillä osastolla!) oli käytäntönä, että kaikki luennot ja ryhmäistunnot viedoitiin ja välitettiin netissä. Poika kertoi, ettei hän koskaan jaksanut katsella luentoja netin kautta.

- Luento ei vaan sitä kautta nappaa, vaikka luennoitsija olisi kuinka guru, niin kuin tää yksikin amerikkalainen proffa, jonka lavakarisma livenä on liki Steve Jobsin luokkaa.

Itse olen joskus miettinyt samaa: luonnossa hyvää luennoitsijaa jaksaa kuunnella ongelmitta pari tuntia putkeen, mutta nettiluennossa puoli tuntia on jo aika pitkä hugi. Ja siinä puolessa tunnissakin pitäisi olla jo alku, keskikohta ja loppu. Se ei siis mielellään saisi olla yksi ittallinen pala alunperin kaksituntisesta jutskasta.

Minusta tuon asian oivaltaminen on valtavan keskeistä, että jaksaa opettajana! Ilman reflektointia ja jonkinmoista kehittymishalua jää leipiintyneenä hinkkaamaan paikalleen. Toisaalta, jos edellyttä itseötään täydellisyyttä, uuvahtaa helposti kokonaan.

Olen pyöritellyt noita asioita mielessäni, kun olen kesän mittaan kuljeskellut ihailemassa kaiken maailman nettihärpäkkeitä, joiden avulla ihmiset ovat viritelleet upeita sivuja opetukseen. Kauhea mitättömyyden tunne on iskenyt: tuotakaan en osaa tehdä ja voi vitsi, olisi se upeeta, jos tuollaista saisi tuotetuksi sen sijaan, että hinkkaa tätä tekstiä tekstin perään! Siinä tulee helposti ajatelleeksi, kannataako mitään yrittää, kun muut muualla tekee kuitenkin niin paljon premmin.

Sitten olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, että riittää, kun tekee sen, mitä oikeesti osaa ja yrittää samalla pysytellä sen verran ajan hermolla, että oppii koko ajan jonkin uuden jutskan (ei siis kaikkia!).

Sammakko-ajatuksesi on hurmaava! Minun sammakkoni ei välttämättä aina loikkiessaan hahmottanut, missä putkessa, mitä päämäärää kohti, tässä ollaan pompimassa. Jälkeenpäin on kuitenkin aika helppo piirrellä reitin ympärille reunoja, nähdä yhteydet ja suunta, vaikka joku loikka aikoinaan olisi tuntunut ihan sivuun johtavalta.