Ennen peruskoulua (peruskoulujärjestelmä rakennettiin 1972-1977) kansakoulun oppilaat jaettiin niihin, jotka saivat mahdollisuuden tavoitella akateemista sivistystä ja niihin joiden katsottiin paremmin soveltuvan käytännön taitojen ammatteihin. Tämä jaotteluhan perustui siihen uskomukseen, että lahjakkaat (oppikouluun menijät) ja lahjattomat (kansakoulussa jatkavat) voidaan jo tuossa vaiheessa, 4-5 luokalla, erottaa toisistaan. 70-luvulla tuli peruskoulu, jonka oppisisällön kaikki tuntevat ja yleensä väärin. Yksi kohta peruskoulutoimikunnan mietinnöstä ”Koulun ensisijaisena tavoitteena on tarjota aineksia ja virikkeitä sekä oppilaan omaleimaisen, koko persoonallisuuden kehittymiselle oppilaan yksilöllisten, ainutkertaisten piirteiden kehittyminen on otettava huomioon yleistavoitteiden rajoissa”. Herää kysymys, miksi puhutaan peruskoulun tasapäistävästä ja lahjakkuuksien huomioon ottamattomuuden vaikutuksesta. Osasyynä tähän on varmaankin 80-luvun lopussa tehdyt tutkimukset, joissa tulokseksi tällaisia saatiin, ja tuloksia uutisissa ja lehdistössä vilkkaasti toistettiin. Tutkimukset vain olivat tehty rasti ruutuun menetelmällä ja yhtenä vaihtoehtona ”peruskoulu tasapäistää”. Tuloksia sitten tulkittiin ilman minkäänlaista kritiikkiä ja niin siitä muodostui urbaani legenda, ”totuus”

1990-luvun alkupuolella useat tahot alkoivat puhua korkeakoulujärjestelmältä vaadittavista muutoksista. Pitää olla laatu ja tehokkuutta, jota saataisiin muuttamalla ne markkinavetoisiksi. Massayliopistojen aika on ohitse ja pitää tukea vain huippuja. Opetusministerikin sanoi, että nyt pitää tukea huippuja, sillä ei kaikkea pidä lannoittaa, kun tulee niin paljon rikkaruohoja.

Marraskuussa 2001 pidetyssä seminaarissa, jossa oli paikalla toista tuhatta elinkeino- ja business-elämän vaikuttajaa, vaadittiin koulujärjestelmän pikaista remonttia. Pääministerin kansliaan tulee perustaa ”Inhimillisten voimavarojen kehittämisneuvosto”. Taisivat olla suuren ja mahtavan Neuvostoliiton suuria ihailijoita ja esityksen tekijät unohtivat millä vuosituhannella olivat. Vaadittiin myös, että peruskouluihin pitää saada lisää kilpailuja sekä antaa yksityisille oppilaitoksille paremmat mahdollisuudet toimia. Samaan hengenvetoon haluttiin kansainvälistä vertailua koulutuksen tasosta. Toive vertailusta toteutuikin pian, kun ensimmäiset PISA tutkimuksen tulokset julkaistiin. Suomi oli OECD maiden kärjessä. Tästä ei ole tahti heikentynyt vaan uusimmassakin PISA tutkimuksessa Suomi on kärjessä. Suomessa peruskouluko siis tuottaa maailman lahjakkaimpia ja tasapäisimpiä tyhmiä tai keskinkertaisuuksia. Happamia, sanoi kettukin pihlajanmarjoista. Happamalta kuulostaa myös peruskoulun haukkuminen lahjakkaiden tukemisen puutteesta. Vai pitäisikö vielä tiheämmällä kammalla hakea lahjakkuuksia peruskouluista ja viedä heidät kiinalaistyyppiselle nobelistileirille? Eipä niitä kiinalaisia nobelistejakaan ole sen enempää löytynyt vaikka valinnanvaraa onkin hieman enemmän kuin Suomessa.

Yksi nerokas Nobelisti. Mistähän sellainen saataisiin, kun FE Sillanpäästä ja AI Virtasesta on jo kulunut jonkin aikaa. Uusikylän mukaan sellainen voi putkahtaa esille, kun opitaan tukemaan lahjakkuuksia ja tunnistetaan lahjakkuudet. Tuetaan luovaa rohkeutta ja hulluutta eikä yritetä pakottaa kaikkia samoihin normeihin. Kasvatetaan rohkeita ihmisiä, jotka rakastavat opiskelua ja löytävät sitten oman kiinnostuksen kohteensa jolle antavat kaiken älykkyytensä. Nobelistilta vaaditaan sekä mitattavissa olevaa älykkyyttä että luovaa rohkeutta, jota saatetaan pitää hulluutenakin.

Vallankumouksen tuulien alkaessa puhallella Venäjällä, jäivät Suomen koululaitoksen uudistukset vähemmälle huomiolle. Suomen itsenäisyyden vihdoin koittaessa ja olojen jossain määrin vakiinnuttua voitiin ammatillistakin koulutusta suunnitella uudistettavaksi. Poliittisten ja ammatillisten intressien vaikutuksesta ammatillinen koulutus oli alkuun usean ministeriön alaisuudessa. Kauppa- ja teollisuusministeriö vahti orastavien teollisuusalojen ja kaupan koulutusta. Maatalousministeriö vahti maatalouden koulutusta jne. 1930-luvulle tultaessa nuori kansakunta sai tuntea nahoissaan Euroopassa puhaltavien uusien poliittisten virtausten vaikutukset. Yritykset olivat huolissaan opetuksen laadusta ja poliitikot opetuksen ideologiasta. Tässä ideologisessa myllerryksessä yritykset perustivat omia kouluja varmistaakseen, ettei opetuksen laatu kärsi poliittisten ideologioiden vuoksi.

Juuri kun 1930-luvun ideologiset ristiriidat oli saatu ratkottua, oli jo uusi ongelma ovella. Talvisota, jatkosota ja vielä lapin sotakin perään. Sotavuosien aikana oli keskityttävä vain kansakunnan selviytymiseen katastrofista ja koulut olivat suljettuina. Rauhan palattua maailmaan oli aika tutkailla mitä oli jäljellä vanhoista koulutusrakenteista ja mihin pitäisi suunnata voimavaroja. Sotakorvausten hoitamiseksi rintamalta palanneille tarvittiin pikakoulutusta kaikilla ammattialoilla. Pikakoulutusten rinnalla ryhdyttiin suunnittelemaan myös systemaattisemmin ammatillista koulutusta. Kunnat velvoitettiin perustamaan ammatillisia oppilaitoksia työhön pyrkiville, jotta ammattiin pyrkivien tietopuolista osaamista saataisiin kartutettua. Samalla toki harjoiteltiin ammatin vaatimia käytännön taitoja. Ammattikasvatuksen kehittämissuunnitelmaksi tuli ammatillisesta osaamisesta osa kansalaisen sivistystä.

40-luvulla tehty suunnitelma sai olla rauhassa lähes koko 50-luvun. Vasta 50-luvun lopussa oli aika kypsä organisaatiomuutoksiin ja lain muuttamiseen. Vuosikymmenen aikana oli perustettu tarpeen mukaan yksityisiä ja teollisuuden ammattioppilaitoksia. Valtion mahdollisuus osallistua ammatillisen koulutuksen tukemiseen tuli vasta 50-luvun lopussa, kun sotakorvauksista käynnistynyt teollisuus sai rattaansa pyörimään yhteiskunnan hyväksi ja alkoi maksaa veroja. 1958 alkoi tekniikan alan opettajien koulutus Hämeenlinnassa, jonne perustettiin ammattikoulujen opettajaopisto. Samana vuonna tuli voimaan laki, jonka mukaan kaikkiin yli 20000 asukkaan kuntiin tuli perustaa ammatillinen oppilaitos.

Suurten ikäluokkien saavutettua ammattikouluiän 1960- ja 70-luvulla tuli aika taasen järjestellä ammatillisen koulutuksen organisaatiokenttää. 1966 perustettuun Ammattikasvatushallitukseen koottiin ammatillinen koulutus eri ministeriöiden alaisuudesta. Samaan aikaan alkoi muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin voimistua ja ammatillisen koulutuksen tarve sen myötä laajeni.
Seuraavalla vuosikymmenellä ns. kovat arvot (taloudelliset) muotoilivat yhä enenevässä määrin koulutuksen suuntaa. Kun vielä 1970-luvun arvomaailmassa tasa-arvo ja humanismi olivat kunniassa, arvotettiin 80-luvulla lähes kaikki koulutus taloudellisten seikkojen perusteella. Päämääränä oli menestyminen kovassa taloudellisessa kilpailussa. Hajanaiset opetussuunnitelmat saatiin sentään kerättyä selväpiirteisiksi koulutussuunnitelmiksi.

Hitaasti hyvä tulee, niin myös ammattikorkeakoulujen kanssa. Jo 1930-luvulla esitettiin ajatuksia ammattikorkeakouluista, mutta 90-luvun loppupuolella niistä tuli totta. Ammattikorkeakoulujen perustamisen ajatuksena oli tarjota uusi koulutusmahdollisuus, jolla voitaisiin kohottaa ammatillisen koulutuksen tasoa. Jotta ammatillisen koulutuksen yhtenäiset suuntalinjat olisivat pysyneet hallinnassa, perustettiin kaikkea ammatillista koulutusta hallinnoimaan opetushallitus yhdistämällä koulu- ja ammattikasvatushallitus.

Sadan vuoden unelma lienee lähellä, kun kaikille halukkaille on jokin polku ammatilliseen sivistykseen. Nykymuotoinen koulutusjärjestelmä on viilattu vieläpä niin joustavaksi, että mistään lähtökohdista tulleella opiskelijalla ei pitäisi seinä nousta eteen halutessaan jatkaa opintoja. Opintojen suorittaminen voi olla kuin letkajenkka eli välillä vähän taaksepäin, noukitaan jotain sivulta ja jatketaan taas eteenpäin.

Ammatillisen erityisopetuksen tarina alkoi, kun haluttiin saada jonkin vian, vamman tai sairauden vuoksi alentuneen oppimiskyvyn vuoksi syrjäytetyt ihmiset ammatillisen koulutuksen piiriin. Suomenkielinen opetus alkoi vuonna 1890 Helsingissä.

HOJKS ei pelkästään yksi lyhennehirviö muiden joukossa vaan erityisopetusta tarvitsevan oppilaan ” Henkilökohtainen Opetuksen Järjestämistä Koskeva Suunnitelma”. Lyhenteeseen törmää harvoin, vaikka sen pitäisi olla tuttu kaikille ammatillisissa oppilaitoksissa työskenteleville opettajille. Suunnitelma on opiskelijan tukiranka, jossa määritellään miten haluttuun tavoitteeseen päästäisiin. Suunnitelmaa pitäisi olla tekemässä opiskelijan lisäksi opiskelijan huoltaja sekä muut opinnoissa tarvittavat verkostot.

HOJKS:n ongelmana on siihen liittyvien henkilöiden moninaisuus. Kenellä on oikeus lukea kaikki paperit ja kun aikanaan paperit muuttuvat sähköiseen muotoon tulee ongelmaksi tietojen hallinnointi. Sähköisessä muodossa tieto on helposti saatavilla kaikille tarvittaville, mutta virkansa puolesta myös monille sellaisille, joiden ei ehkä pitäisi nähdä dokumentteja.

Erityisopetuksen mielikuvat ovat usein kaukana todellisuudesta. Joillakin tukiopetus ja erityisopetus ovat yksi ja sama asia, mutta kuten luennoitsija totesi painokkaasti ”Tukiopetusta se ei ainakaan ole!”. Kun tukiopetus on opinnoissa jälkeenjääneisyyden korjaamista, on erityisopetus avustuksen avulla lähes normaaliin opiskelusuoritukseen kykenemistä. Erityisopetuksessa opiskelijan käyttämät erilaiset apuvälineet ja/tai avustaja ovat se juju, jolla mahdollistetaan opiskelu normaalin ryhmän mukana. Joistakin apuvälineistä saattaa kuitenkin tulla ongelmia, sillä tietokoneen käyttöä ilmeisesti ei sallita kirjoitusvälineenä, ainakaan tenttitilanteessa..

Suomen sota 1808 sen eräät sankarit Roth ja Spoof oli yksi osa Suomen sota Studia Generalia sarjaa. Tutkija Outi Nieminen oli saanut idean aiheeseen törmättyään sattumalta Rothin ja Spoofin muistomerkkiin Tampereella. Historian tutkijana häntä oli jäänyt vaivaamaan keitä olivat Roth ja Spoof ja millainen sankaritarina heihin liittyy.

Suomalaisista sankaritarinoista tunnetuin on vänrikki Stoolin tarinat. Luennoitsija oli n. 14–vuotiaana divareita kierrellessään löytänyt vänrikki Stoolin tarinat. Kirjan kanteen oli kirjoitettu ”Siellä jossakin”. Nuori tyttö näki sielunsa silmissä suomalaisen korpisoturin, joka vapaaehtoisesti pakkaa reppuunsa rintamalle lähtiessään kirjan vänrikki Stoolin tarinoista. Mielikuva sai pienen särön, kun myöhemmin selvisi, että kirjoja oli jaettu tuhansia kappaleita sotilaille.

Sankaritarinat ovat kuin ruusun kukka. Siellä jossakin ytimessä on alkuperäinen tapahtuma, jonka päälle kerääntyy muunnoksia ja jopa suoranaisia valheita. Näistä tarinoista muodostuu vähitellen myytti, sankaritarina. Sankaritarinoita on syntynyt kaikkien sotien jälkeen, mutta niiden käsitteleminen on vaatinut yhden sukupolven etäisyyttä tapahtumiin. 1800-luvulla, kun elinikä oli huomattavasti nykyistä alempi, pidettiin n. 20 vuotta riittävänä etäisyytenä. Viimeisimpiä suomalaisten käymiä sotia on pidetty niin raakoina, ettei niistä ole juurikaan sankaritarinoita syntynyt. Tosin Tuntematonta sotilas-elokuvaa voitaneen myös pitää sankaritarinana, vaikka ei koskekaan yksittäistä sodan tapahtumaa.

Vänrikki Stoolin tarinat ovat vieneet suomalaisessa sotasankarikerronnassa saanut kultin aseman ja kaikki muu on jäänyt vähemmälle huomiolle, kuten myös Roothin ja Spoofin urotyöt. Kuitenkin sekä ruotsalainen että venäläinen kirjallisuus tuntee Rothin ja Spoofin. Koska Roth ja Spoof joukkoineen, paikallisen väestön avustamana, aiheuttivat sekasortoa venäläisten keskuudessa Tampereen ympäristössä, tuli heistä venäläisessä kerronnassa kenraali Roth ja amiraali Spoof. Onhan toki paljon kunniakkaampaa kertoa omien joukkojen lyöneen kenraali Rothin armeija, jota amiraali Spoofin laivaston tuki. Todellisuudessa muutaman sadan hengen joukko käytti hyväkseen vain paikallista tuntemustaan ja hyökkäili enimmäkseen venäläisten huoltojoukkojen kimppuun.

Johanna Lasonen oli Haaga-Helian amk.ssa luennoimassa aiheesta ”Koulutus- ja työelämä, vertaileva näkökulma”. Luento oli kerätty valtavasta määrästä eri lähteistä noukittua materiaalia. Materiaalin yhteensopivuuden miettiminen oli jäänyt hieman enemmän kuin puolitiehen. Tilaisuuteen varatun ajan puitteissa luennoitsija ei kyennyt käymään lävitse kuin osan materiaalista. Aihe oli varsin mielenkiintoinen, mutta sen seuraaminen tuotti suuria vaikeuksia luennoitsijan materiaalin päämäärättömän seikkailun vuoksi.

Luennon tavoitteena oli selvittää suomalaisen ja muun eurooppalaisen koulutusjärjestelmän eroja ja siitä syntyvää eroa koulutuksen jälkeisessä elämässä. Suomalainen koulutusjärjestelmä on muuttunut melko paljon sotien jälkeisenä aikana. Muissa maissa vanha koulutusjärjestelmä on vielä voimissaan. Useissa maissa koulutus on enimmäkseen työssäoppimista. Yleissivistävä ja ammatillinen koulutus on Suomen mallissa nivottu tiivisti yhteen. Koulutusjärjestelmien erilaisuus näkyy myös nuorten työelämänsiirtymisiässä. Maissa joissa koulutus tapahtuu pääasiassa työelämässä, siirtyvät nuoret jo hyvin varhain, 18–21 -vuotiaina, työelämään. Suomessa ja muissa pohjoismaissa siirrytään työelämään vasta koulutuksen päätyttyä, muutamaa vuotta myöhemmin.

Vastaako koulutus työelämän vaatimuksia ja saavatko nuoret sitten koulutustaan vastaavaa työtä. Tutkimusten mukaan n. 50 % nuorista saa ”väärän” eli koulutustaan vastaamattoman työpaikan. Tässäkin on kuitenkin havaittavissa suuria eroja maiden välillä. Duaalimallisessa koulujärjestelmässä eli työelämässä oppinsa saaneiden ei katsota olevan ”väärässä” työpaikassa, vaikka todellisuudessa he voisivatkin näin tuntea. Tilastoissa näiden maiden nuoret saavat muita useammin oikean työpaikan koulutuksen jälkeen. Koulutusta vastaavan työpaikan saanti on hyvin paljon kytköksissä työmarkkinoiden henkilö- työ- ja rakenneominaisuuksiin.

EU:n sisällä työvoiman vapaa liikkuminen asettaa omat haasteensa kansalaisten koulutus- ja osaamistasoille. EU:ssa on paljon alhaisen koulutustason omaavaa työvoimaa, joka olisi valmis siirtymään työpaikkojen perässä maasta toiseen, jos se olisi mahdollista. Euroopan monikielisyys ja monikulttuurellisuus sekä erilaisten koulujärjestelmien tunnistaminen ja tunnustaminen vaativat monenlaisia haasteita yhteiskunnalta. Mahanmuuttajat tarvitsevat kulttuuriin perehdyttämistä samoin kuin työpaikkojen henkilöstö tarvitsee ”kulttuurijohtamisen” kursseja välttääkseen suurimmat karikot monikulttuurisessa työympäristössä.

Aivoriihi
Draamapedagogiset menetelmät
Käsitekartat
Learning Café
Roolipelit
Toiminnallinen oppiminen
Tuumatalkoot

Nämä kaikki soveltuivat hyvin annettuun aiheeseen eli kuuluivat yhteistoiminnallisiin työskentelytapoihin. Jokainen ryhmä oli hyvin sisäistänyt esiteltävän aiheen ja näin syntyi innostavia hetkiä. Jokaisen hetken loppuun varatulla palautteenantohetkellä oli taipumusta venähtää ja aikataulullisista syistä vilkas keskustelu jouduttiin keskeyttämään. Näin jälkeenpäin, tapahtumien ollessa jo hieman pureskeltuja, on saatu lisää ideoita mahdollisiin toteutustapoihin.

Mediaähky on melkoinen, kun yrittää seurata mihin kaikkeen opetukseen viittaavaan mitäkin uutta juttua ja vanhaa uudella tavalla soveltaen on tuupattu opetuksen liitteeksi. Uuden asian huomaaminen ja toteaminen, että uutinen olikin jo muutaman kuukauden vanha pahentaa ähkyä entisestään. RSS-syötteiden noukkiminen jokaiselta uutissivulta ei ainakaan paranna tilannetta.

Oman haasteensa tuo yrittäessään seuloa tästä tulvasta jotain opetukseen edelleen jalostettavaa tai miksei suoraankin lainattavaa. Usein kysytyt kysymykset ”mihin tätä voi käyttää?”. Vastauksen keksiminen ei aina olekaan niin helppoa, vaikka jo muualla käytettyjä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia olisi miljoona erilaista.

Yksi tahtoo avointa toimintaympäristöä, toinen vähintäänkin salasanan takana olevaa oppimisympäristöä. Yhtäällä on työyhteisön virallinen politiikka, joka on riippuvainen kulloinkin vallassa olevien kiinnostuksesta ja lobbareiden aikaansaannoksista. Laivan kurssin kääntäminen muutaman vuoden välein ei ole kenenkään etu.

Verkostoitumalla ehkä saadaan kaivattu, kaikkia miellyttävä, etu ”kaikista mahdollista” toimintaympäristöistä. Yhdellä on yksi toimintalinja ja toisella toinen. Näitä yhdistelemällä ja yhteistyötä tekemällä päästää hankinnoissakin vähemmällä. Vaikka ruoho usein näyttääkin vihreämmältä aidan toisella puolella, on se kuitenkin suunnilleen samanlaista kuin oma. Jollei ruohoa ole päässyt maistamaan, on se aina vain houkuttelevampi vaihtoehto, minkä saamiseksi tehdään kaikki voitava kuviteltuja parhaita puolia esittelemällä ja toisen mustamaalauksella. Lopulta lobbaus saattaa johtaa toivottuun tulokseen, mutta innostus hiipuu sen jälkeen kun se on oma eikä aidan toisella puolella.

Jonkinlainen vertailu tai esittely eri oppimisympäristövaihtoehdoista olisi paikallaan näiden välillä olevien ennakkoluulojen hälventämiseksi. Mitä kaikkea voikaan tehdä suljetussa oppimisympäristössä ja mikä on kunkin toiminnon julkinen vastine, siinäpä pohtimista kerrakseen.

Miten tähän on tultu. Koulutukseen käytettävät resurssit vähenevät koko ajan. Osaavasta opetushenkilökunnasta tulee niin suuri pula, että on pakko käyttää kaikki osaava henkilöstöresurssi hyödyksi. Opettajaksi Suomeen ei ole tunkua muualta maailmasta, mikä helpottaisi henkilöstöpulaa. Opettajien muodollisista pätevyysvaatimuksista joudutaan tinkimään yhä enemmän ja osaavat kouluttajat saavat enemmän tilaa myös oppilaitoksissa.

Viitatakseni muodollisen pätevyyden vähentymiseen, on jo tällä hetkellä nähtävissä suuntausta siihen. Ostetaan asiantuntijapalveluita ulkopuolelta ja paikalle saapuu osaava, mutta ei ehkä muodollisesti pätevä henkilö. ”Guru” on tilattu keikalle muodollisesti pätevien ryhmän ulkopuolelta. Juridisesti tällainen toiminta liikkunee dopingin harmaalla alueella, ei ehkä ole muuten laitonta, mutta lienee moraalisesti arveluttavaa.

Ryhmäkokoja ei voida ylen määrin kasvattaa, joten on otettava tekniikka avuksi kaikissa mahdollisissa ja vähemmänkin mahdollisissa paikoissa. Miksi pitää massaluentoja, joissa on satoja opiskelijoita yhtä aikaa paikalla. Saman asian ajaa verkkovälitteinenkin luento, minkä asian ymmärtäminen vie oman aikansa. ”Puhuvan pään” välittäminen verkon kautta ei vaadi monimutkaisia järjestelyjä, on vain käännettävä ajatusta siihen suuntaan, että se on ihan hyvä juttu. Verkkoluentohan voi olla kertaluonteinen live esitys, jolloin tärkeätä on myös luennoitsijan eleet ja ilmeet. Opetusta varten voidaan tehdä tallenne, johon kukin opiskelija voi palata silloin kun itselle sopii ja on tarvetta.

Luennot ovat helppoja kohteita jakaa tietoa verkon kautta. Ongelmallisia tilanteita muodostuu vasta, kun tarvitaan vuorovaikutteisuutta, joissa on monta muuttujaa. Tyypillinen esimerkki on tilanne jossa opiskelijan tietokoneen asetukset vaikuttavat lopputulokseen, vaikkei itse yhteyksissä tai työssä olisikaan mitään ongelmaa. Haasteen muodostaakin kaikkien mahdollisten virhetilanteiden ratkaiseminen verkkoavusteisen opetuksen järjestämisessä.

Videoteknologian käytöstä opetuksessa kiinnostuneille lisätietoa löytyy mm. videofunetin sivuilta (video.funet.fi).

Vaikka välillä tuntuukin, että opetuksen halutaan suuntautuvan vain ja ainoastaan ”kirjekurssi”-tyyliseen suuntaan (lue verkko-opetus) olisi hyvä joskus tavata myös nenäkkäin pienryhmissä. Virtuaaliopetus ei ole kirjekurssi, jossa annetaan materiaali luettavaksi ja kysytään mitä opit.

On kuin lukisi omaa elämänkertaa elinikäisestä oppimisprosessista. Aiemmassa kirjoituksessani ”Mitä on tehty ja mistä on tultu” jo hieman sivusinkin omaa tämän hetkistä opettajuuttani omien ammatillisten tarpeiden pohjalta.

Tänä hektisenä aikana mikään ei tunnu olevan pysyvää eikä kronologisen jatkuvaa. Myös opettajuus, varsinkin verkko-opettajuus, muuttuu koko ajan ja on varsinaisen murroksen keskellä. Omaan opettajuuteeni kuvaan sopii oikein hyvin Järvisen mainitsema kuvaus ryhmästä, jota kutsuttiin ”orientoitunut reflektioryhmä”. Oman työn jatkuva reflektointi on välttämätöntä ajan tasalla pysymiseksi. Mutkat toki voidaan oikaista tarvittaessa, kun täydelliseen lopputulokseen ei kuitenkaan päästä koskaan. Täydellisyyden tavoite karkaa aina vain pidemmälle mitä lähemmäs sitä luulee päässeensä.

Hyvän työyhteisön tuki ja yhteinen reflektointi on yksi parhaista anneista, mitä tämänhetkisessä opettajuuden kehittymisessä voi toivoa. Tätä tukea on myös runsain mitoin tarjolla nykyisissä työtehtävissä. Koska ”opettajanpöydän” toisella puolella on aikuisia oppijoita, on suora palaute rehellistä ja välillä aika armotontakin. Oppijoiden aito kiinnostus asiaan kuitenkin vie asiaa eteenpäin. Oma nöyrä asenne kuulijoita kohtaan ja vihjeiden korvan taakse laittaminen kehittävät yhteistä hyvää, tiedon lisäämistä työyhteisössä. Onhan monella oppijalla vuosien tai jopa vuosikymmenten kokemus opetustyöstä, mitä tilaisuutta ”märkäkorvaopettajan” ei kannata hukata.

Hubermanin skemaattinen malli opettajan urasyklin teemoista on minusta hieman liian yksioikoinen. Kuten useissa tutkimuksissakin on kyseenalaistettu tätä putkea, on itsestäni vaikea löytää tällaisesta putkea. Tunnen itseni pikemminkin sammakoksi, joka loikkii sinne tänne teemojen ja vaiheiden putkessa, mutta ei suinkaan päämääräämättömästi.

Kehittyminen opettajana vaatii kuitenkin lisäoppia ja uusia näkökulmia työyhteisön ulkopuolelta. Tässä yksi syy miksi valitsin nykyisen tien kohti parempaa opettajuutta.

METSÄSSÄ

Täällä kuljen mailla ja samoan soilla,
usein metsihin eksyn yöksi,
teen kontteja, virsuja, vispilöitä
ja runoja puhdetyöksi.

Niihin hämyssä puukon jälki jää,
jää havun ja tuohen tuoksu.
Mitä siitä, kun niissä vain rytmiä on
ja vilkas ja villi juoksu!

Ei metsässä kerkiä mittailla
joka tavua kyynärpuulla:
ne metsän korvalla kuunnellaan
ja virketään metsän suulla.

Einari Vuorela

Tämä Einari Vuorelan runo voisi hyvinkin vastata tehtävän kysymykseen “mistä olen tähän tullut?” Siis metsästä, salomaiden takaa. Niinpä puunjalostus eri muodoissa on alun perin tullut tutuksi. Nykyisin puhutaan monessa asiassa elinkaarimallista ja sen toteuttamisesta. Minäkin olen omalta osaltani toteuttanut omaa elinkaarimallia jo ennen kuin siitä tuli mediaseksikäs sana. ”Elinkaarimallini” perustuu jatkuvaan kouluttautumiseen. Ihminenhän on tunnetusti mukavuudenhaluinen olio ja ”mukavuuteen” olen minäkin pyrkinyt, enemmän tai vähemmän, kouluttautumisieni kautta.

Puunjalostusteollisuudelle koneista tuli se ainoa oikea tapa tehdä töitä metsissä, jolloin siirryin yhä enenemässä määrin mekaanisen puunjalostuksen töihin. Mukavuudesta ei ehkä niinkään voi puhua muuten kuin mielekkyyden kannalta. Monelle mielekäs työ ei riitä, vaan sen pitää olla myös ”mukavaa”. Työnantajallani oli suuria vaikeuksia saada nuoria työntekijöitä töihin ja niinpä suurin osa työtekijöistä oli vanhoja tervaskantoja, eläkeiässä olevia tosi äijiä, joita työnteko ei pelottanut.

Nämä Metsäradion uskolliset kuuntelijat siirsivät oman hiljaisen tietonsa eteenpäin meille nuoremmille. Kouluttautumista tämäkin, vaikkei luokassa eikä ”blogeissa” oltukaan.

Vähitellen, kun vanhoista oli enää muisto jäljellä (kuten myös Metsäradiosta), oli aika jälleen siirtyä koulunpenkille. Tässä vaiheessa tietotekniikkakin otti jo ensiaskeleitaan opetuksessa. Tekniikka ja tietotekniikka olivat kiinnostaneet minua jo pienestä pitäen, mutta sopivaa koulutusta ei ollut tarjolla juuri muualla kuin yliopistoissa. Omissa opinnoissanikin olin tietotekniikan oppitunneilla ennemminkin vierihoitoa antava opettaja kuin oppilas. Tietotekniikka oli kuitenkin vain pieni osa koulutuksen kaikesta muusta tekniikkakoulutuksesta.

Koulutus antoi hyvän pohjan siirtyä mielekkäisiin ja ”mukaviin” tehtäviin tutkimustoiminnan parissa. Kemianteollisuus syyti maailmalle jatkuvalla syötöllä uusia tuotteita, joista piti antaa virallinen lausunto. Lausuntoja aineiden vaikutuksista ei voinut antaa ilman tutkimusta. Tervetuloa pätkätyöläisten paratiisiin. Suurin osa työntekijöistä oli töissä kuka kuukauden kuka jopa lähes vuoden mittaisella pestillä. Käsityövaltainen ala vaati keikkatyöläisiä lyhyelläkin varotusajalla. Onneksi oli olemassa tällainen reservi, joka pystyi tulemaan töihin tarvittaessa. Tässä työssä tietotekniikan osuus tuli vasta tulosten analysointivaiheessa, mitä harva pätkätyöläinen näki edes vilaukselta.

Muutaman pätkätyövuoden jälkeen alkoi näkyä rahahanojen ehtymistä. Teollisuus ja kauppa eivät enää tarvinneetkaan niin paljoa palveluita organisaatiomuutosten ja yhdistymisten jälkeisten päällekkäisyyksien purkamisten vuoksi. Pätkätyöläisistä jäi jäljelle vain pisimpään pätkiä tehneet, joiden hiljainen tieto haluttiin pitää talossa. Mapissa oleva standardoitu työskentelymalli ei ollutkaan riittävä tieto uudelle työtekijälle, jolla ei ollut aiempaa kokemusta töistä. Vanhalle työtekijälle mappi riitti muistin virkistämiseksi.

Tuli aika suunnata katseet uusiin kouluttautumishaasteisiin. Nyt oli tekniikan koulutusta tarjolla jo monessa paikassa ja montaa eri laatua. Aikani pohdiskeltuani valitsin muutaman mielenkiintoisimmista vaihtoehdoista, joihin laitoin hakupaperit. Kun vastaukset aikanaan tulivat, olin tullut valituksi kaikkiin hakemiini paikkoihin. Hmm tekniikkaa, mutta missä muodossa, haluaisin oppia lisää. Valinta kääntyi informaatiotekniikan kannalle.

Suorittaessani kesäyliopistossa kasvatustieteiden perusteita sain tietynlaisen lisävalaistuksen, mitä voisin tehdä. Monenlaista ohjausta ja neuvontaa olen saanut tehdä lähipiirissä, mutta opetusopin saaminenkaan ei olisi ollut pahitteeksi.